Elämää albumeista

Äidille rakas valokuva, ensimmäinen joulu Alavudella vuonna 1953.

Olen taiteen lisäksi alkanut koota myös Tiina Énon henkilöhistoriaa käymällä läpi perhealbumien ja valokuvakasojen antia. Äidille lapsuuden perhe oli yhtä kuin koti, jota hän kaipasi aina. Perheen muistoja vaalittiin, vaikka akuutti elämä olisi ollut toisaalla. 

Himasten - eli äidin lapsuuden perheen - elämä oli sen verran vaurasta, että siihen kuului myös kamera, sekä ystäviä joilla oli kameroita. Niinpä kuvien kirjo on melko runsas. Ja minulla mietittävää, että millä tavalla tai logiikalla alan niitä järjestellä. Parempi kuitenkin näin kuin se, ettei olisi kuvia ollenkaan. 

Pohdin myös mahdollista "yleisöä", pohdin sitä mikä olisi sopiva tapa tarjota Tiina Énon historiaa siitä kiinnostuneille. Olisi monia eri näkökulmia valittavaksi, mutta toistaiseksi teen tätä(kin) projektia itselleni mielekkäällä tavalla, vähän teema kerrallaan, niin pysyy omakin mielenkiinto yllä, eikä urakka tunnu liian suurelta.

Kun tallennan näitä kuvia ja muistoja tälle sivustolle, voin myöhemmin halutessani koota niitä toisellakin tavalla vaikka tulostettavaan (kirjan?!) muotoon. Niin minä huomaan ajatelleeni.

Joulun aikaa 1954.

Muutama perhettä kohdannut käänne ei varmastikaan voinut olla vaikuttamatta Tiina Énon persoonan ja uran kehitykseen, ja yksi sellainen on todennäköisesti ollut pikkusisko-Jaanan menehtyminen sairaalabakteeriin. Taiteilija itse kertoi minulle, että sen sijaan että tällainen menetys olisi sitonut loput perheestä lujemmin yhteen, sillä olikin jonkinlainen hajottava vaikutus ja sekä vanhemmat että Tiina itse selviytyivät jokainen ilmeisesti eri suunnallaan.

Johtuikohan Tiina Énon minulle eksistentiaalisena näyttäynyt yksinäisyyden tunne siitä?

Tiina 1953-2011, Esko 1929- 2009,  Leena 1931-1998, Jaana 1957-1971.
(Kuva vuodelta 1962.)

Tiina Éno eli elämänsä hyvin rehellisesti kaikkine aallonpohjineenkin, mitään peittelemättä - ehkä vastareaktiona hänen vanhempiensa taipumukselle näyttää ulospäin kunnialliselta ja hyvältä? Voin olla aivan väärässäkin.

Tarina kertoo, että äiti vietti aikaansa mieluummin mummulan vintillä maalaamassa kuin koulussa. Opettajaperheen lapsen ennätys oli kuulemma "viisi nelosta ja käytöksen alennus" todistuksessa.

Ylioppilastodistus tuli niukin naukin, ja sitten tuloani teinkin jo minä. Ensimmäisen oman kodin Tiina Éno rakensi isäni kanssa Helsinkiin, ja siitä alkoi varmaan sitten aikuisuus. Vanhemmat olivat tässä elämänvaiheessa paljonkin tukena, sekä taloudellisesti että henkisesti - olen kuullut sekä lukenut vanhoista kirjeistä.

Tytär 4kk, äiti 20v. (1974)

Tiina Éno sai käydä grafiikan iltakoulua ja opiskella mainospiirtämistä. Veri veti lapsiperhearjesta myös elämysten pariin, ja isovanhempien innokkuus lapsen hoidossa mahdollisti matkustamisenkin - jo silloin äiti kaipaili Italiaan, jonne yksi parhaista ystävistä oli muuttanut ja perustanut oman perheensä.

Alkoi syntyä taiteilijan boheemi elämäntapa, kiinnostus arjen ulkopuolisiin asioihin ja ihmisiin kasvoi samaan aikaan oman taiteentekemisen opiskelun ja siihen uppoutumisen kanssa. Voin hyvin kuvitella,  miten alle kolmikymppisen - ehkä hieman liian nuorena äidiksi tulleen - Tiinan elämään toi väriä tutustuminen helsinkiläisiin kulttuuri-ihmisiin. Kuppiloista tuli mielenkiintoisia, eikä sellaisesta pieni perhe ehjänä sitten säilynytkään.

Sardiniassa vuonna 1979.

Olisi turhaa kaunistelua jättää kertomatta, että valitettavasti alkoholi näytteli Tiina Énon elämässä melko suurta roolia. Siitä tuli hankala ystävä. Mutta vilpittömästi voin kertoa kyllä sen, että taide syntyi aina selväpäisenä. On mielenkiintoista, miten kurinalainen suhde äidillä olikaan itse työhön, ja jos sattui päälle juhlintakausi - oli kuvien tekeminen kokonaan pysähdyksissä. Niin kuin kyllä kaikki muukin.

Ehkä juuri tietynlaisesta kapinallisesta elämäntavasta johtuen Tiina Énon ammatinvalinta herätti hänen vanhemmissaan ristiriitaisia tunteita. Joka ikisestä näyttelystä he olivat ylpeitä, mutta huoli tyttären toimeentulosta ja varmaan mielenterveydestäkin painoi. Se näkyi kipupisteinä ja riitelynä, ajoittaisina välirikkoinakin, varsinkin taiteilijan ja hänen isänsä suhteen.

Tunteet olivat kaikinpuolin voimakkaita, repiviäkin. Minulla on paljon kirjeenvaihtoa tallella, ja kapinallisesta asenteestaan huolimatta Tiina Éno olisi kaivannut elämäänsä enemmän juuri vanhempiensa turvaa ja tukea, paluuta lapsuuden lämpöön ja huolettomuuteen, suorastaan. Eli mahdottomuutta.

Ensimmäisestä näyttelystä,
perhealbumissa ei kerrottu kuvaajan nimeä.

Jossain vaiheessa 1980-lukua alkoi olla vissiin jo selvää, ettei säännöllinen palkkatyö ollut Tiina Énoa varten. Ajoittaiset työllistymiset tai hanttihommiin hakeutumiset merkitsivät lähinnä rahatilanteen saamista edes jonkinlaiseen tasapainoon. Tämä tapa jatkui taiteilijan elämän loppuun saakka. Alkoi apurahahakemusten kanssa takkuaminen, ja onneksi niissäkin tuli välillä menestystä.

Samoihin aikoihin alkoi tulla mahdollisuuksia työhuoneisiin, tässä taiteilija vielä Hakunilan kotinsa olohuoneessa vuonna 1982:

(Kuvan ottajan selvittäminen on työn alla,
luultavasti joku äidin ystävistä.)

Neljäkymmentä täyttäessään Tiina Éno oli selvinnyt sekä raskaasta leskeydestä että aika pitkälle päässyt eroon alkoholistakin. Lopulliseen raitistumiseen meni vielä pari vuotta. Työhuone Helsingin Kaapelitehtaalla tuntui ratkaisseen uran lopullisesti taiteen hyväksi, oli selvää että Éno oli hyväksytty vakavasti otettavien tekijöiden joukkoon. Tytär oli saatu maailmalle ja käsillä sekä edessä oli hyvin itsenäinen ja aktiivinen taidemaalauksen aikakausi.

Seuraava vaikea käännekohta tuli olemaan Leena-äidin kuolema vuonna 1998. Minusta tuntui ja tuntuu, ettei taiteilija oikein koskaan päässyt yli siitä, eikä isänsäkään menetyksestä vuonna 2009.

Yksi tämän sarjan kuva on ollut Kruununhaka-lehdessä
syksyllä 1993. (Kuva: Pirjo Sipilä)

Tiina Éno koki kaikki tunteet voimakkaasti, myös fyysisesti. Hän veikkasi, että surulla oli iso osuus tapahtumien kulkuun, kun hän itse sairastui vakavasti pian isänsä kuoleman jälkeen. Minulle on aina ollut vähän mysteeri se, että eikö tosiaan taide ilmaisukanavana sittenkään riittänyt purkamaan vaikeitakin tunteita. Oli siitä ainakin varmasti suuri apu, vaikken usko että taide mitään terapiaa äidille oli - sen hän hoiti ihan perinteisin keinoin hakeutumalla keskusteluapuun.

Ilo oli kuitenkin Tiina Énolle paras elämän ja luomisen voima, ja sitä kohti hän halusi joka ikinen kerta nousta murheissa aikansa möyrittyään. Hän rakasti nauramista - kukapa ei - ja kyllä hänen kanssaan varsin hauskaa usein olikin. Uskonkin, että suurin osa ystävistä muistaa taiteilijan tällaisena:

Tämän olen ottanut minä Casa Finladesella talvella 2009.

Syöpä oli Tiina Énolle juuri niin dramaattinen uutinen, kuin se olisi kenelle tahansa. Lannistumisen sijasta hän kuitenkin suhtautui siihen sinnikkäällä asenteella, puhuttiin "riiviöstä", joka selätetään. Kun hoidot eivät aiheuttaneet vaikeita sivuvaikutuksia ollenkaan (!), niin taidetta syntyi kahtena viimeisenä vuonna varsin paljon. Äiti oli itsekin ihmeissään ja varovasti ylpeäkin aikaansaannoksistaan, vaikka yleensä tuoreimmat taideteokset herättivät hänessä ensin epävarmuutta - joskus melkeinpä hätää siitä, mitä yleisö ja kriitikot tulisivat sanomaan.

Nämä seuraavat kuvat voivat olla monelle äidin rakkaista ystävistä vaikeita, mutta ei unohdeta sitä, että vielä kerran näiden ottamisen jälkeen Tiina Éno sai terveen paperit. Tuli vielä hieno kevätnäyttely Brondalla vuonna 2011.

Vuonna 2010. Äiti pitäisi siitä huomautuksesta, että tämän jälkeen
hiukset vielä kasvoivat ja kortisoniturvotus laski.
(Kuvan ottaja on tässäkin vielä etsinnässä.)

Muistojuhla pidettiin Tiina Énon työhuoneella marraskuussa 2011, ja taisin ravistella Himasen jäljellä olevaa sukua sillä, että äidin toiveen mukaisesti hautasin hänen tuhkansa Alavuden perhehaudan sijasta Helsinkiin Maunulan uurnalehtoon, luonnonkiven juurelle. Vaikka lapsuuden ja nuoruuden kotiseudulla ihmisineen ja muistoineen olikin taiteilijalle mitä suurin merkitys (sain kuulla paljon tarinoita sieltä ja siitä), hän kertoi kokeneensa että elämä tuli elettyä pääkaupungissa. Identiteetti oli helsinkiläisen taiteilijan.

Muistojuhlasta on paljon kuvia.