Allinna 1993

Kuva Tiina Énon arkistoista, kuvaajaa en tiedä.

"Ilmeisesti juuri pelkistämisen ja hillityn väriskaalan ansiosta töiden tunnelma on hyvin hienostunut ja tyylikäs." (Pia Herme)

Kyllä. Tämä aikakausi Tiina Énon taiteessa sai monet todella ihastuksiin. Riihimäen Galleria Allinnan näyttely oli suuri kokonaisuus ja minäkin muistan avajaisten valoisan tunnelman. Muistan olleeni myös äidistä aika ylpeä, eikä sellainen siihen mennessä ollut vielä minulle mikään automaattinen itsestäänselvyys.

Teoksia on luettelon mukaan ollut esillä nelisenkymmentä ja hintahaarukka oli silloin 1200-6000 markkaa.

Jostakin oli vapauduttu. Pari viikkoa näyttelyn päättymisen jälkeen oli luvassa minun ylioppilasjuhlani, joten meillä oli kaikenkaikkiaan käsillä varsin mukava kevät.

"Olen jo ulosmaalannut itseni ihmisistä ja eläimistä - ehkä niiden vuoro on taas joskus."

Yleensä näyttelyihin toivotaan taiteilijalta jonkilaisia sanoja ns. näyttelytekstiksi. Allinnaan äiti oli kirjoittanut näin:

Hiljaisuus.

Ääni.

Väri.

Äänen väri.

Muoto kohoaa väristä.

Hiljaisuus puhuu.

Väri on sana,

ajatus on muoto.

Sävellän ja soitan.

Itken ja nauran.

Punainen tai musta.

Kirkuvana hyppää ultramariini.

Keltaisena värisee lämpö.

Ajatukseni jatkaa kulkuaan.

Muoto löytää muodon.

Ratsuni piiska on sivellin.

Rehellisyyden nimissä - kaikella kunnioituksella - on sanottava, että minä suhtaudun tuohon näyttelytekstiin melkoisella kritiikillä. Mutta eihän se minun näyttelyni ollutkaan, saahan sitä taiteilija kirjoittaa mitä haluaa. Vuonna 1993 elettiin vielä aikaa, jolloin äiti ei kysellyt mielipidettäni nimenomaan näistä kirjallisista täydennyksistä näyttelyihin. Mutta historiaa on tuokin teksti, mitäs sitä muuttelemaan. 

Ja tärkeintä on - tietenkin - että taiteilija kertoo myös näyttelytekstissään sen, mikä häntä on kulloinkin puhutellut.

Kuva Tiina Énon arkistoista, kuvaajaa en tiedä.